Suomessa on viime vuosien aikana usein ihmetelty Venäjän koulujen opetusohjelmiin sisältyvää sotilaskoulutusta. Silloin tällöin on kuitenkin myös esitetty, että maanpuolustustaitoja tulisi opettaa kouluissa Suomessakin. Jopa maanpuolustuspainotteisen lukion perustamista on esitetty. Maanpuolustuskasvatus on 1940-luvulla ollut osa koulujen opetusta kuitenkin myös Suomessa, ja oppiaineen taustalla oli suhteellisen voimakas poliittinen ideologia. Opetuksen perustelut ja tavoitteet taas kuulostavat tässä ajassa jokseenkin makaabereilta.
Sisällissodan jälkeen, 1920-luvun alussa, Suomessakin virisi ajatus, että maanpuolustuksen vahvistamiseen tähtäävä opetus tulisi aloittaa jo koulun alimmilla luokilla. Ajatus oli todennäköisesti peräisin niin ikään Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa itsenäistyneistä Baltian maista, joissa maanpuolustuskasvatus oli heti itsenäistymisen jälkeen tuotu osaksi alakoulujenkin opetusta.
Konkreettinen esitys maanpuolustuskasvatuksen tuomisesta osaksi kouluopetusta tehtiin Keski-Suomessa. Jyväskylän tarkastuspiirin kansakoulun opettajien vuosikokous nimittäin päätti keväällä 1935 opettaja Aleksi Ikosen alustuksen pohjalta, että kansakoulussa tulisi opettaa maanpuolustuksen alkeita. Ajatusta alettiin levittää lehtikirjoituksilla mm. Hakkapeliitassa, Kansakoulun lehdessä ja Opettajain lehdessä. Tärkeää oli myös se, että asiasta saatiin innostumaan myös kouluhallituksen kouluneuvos Alfred Salmela, jolla oli siteitä Keski-Suomeen – hän oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista. Samana vuonna myös sotaväen päällikkö, kenraali Hugo Österman teki ehdotuksen komitean asettamisesta suunnittelemaan maanpuolustusopetusta.
Asia ei kuitenkaan edelleenkään edennyt sen ajajien toivomalla nopeudella. Ajatuksen vastustajat pelkäsivät maanpuolustusopetuksen olevan ”aseiden kalistelua” ja ”kivääri karttakeppinä olemista”. Kun virallista päätöstä maanpuolustuksen opettamisesta kansakouluissa ei alkanut kuulua, Jyväskylän piirin kansakouluntarkastajana toiminut Väinö Valorinta julkaisi vuonna 1937 kirjasen nimeltä ”Maanpuolustusopetus kansakoulussa”.
Kirjasessaan Valorinta tuo esille, että vaikkei varsinaista päätöstä maanpuolustusopetuksesta olekaan, voidaan moniin oppiaineisiin liittää maanpuolustuksellisia näkökulmia, jolloin varsinaista omaa oppiainetta ei välttämättä edes tarvita – nykyisin tällaisessa tilanteessa puhuttaisiin integroidusta opetuksesta. Lisäksi Valorinta muistuttaa, että kansakoulun kahdella viimeisellä luokalla voidaan opettaa yhtä ylimääräistä, koulun johtokunnan hyväksymää ainetta – esim. maanpuolustuskasvatusta. Tämän järjestelyn ongelmana olisi kuitenkin se, että oppikouluun siirtyneet jäisivät tällaisen opetuksen ulkopuolelle.
Valorinnan kirjasen keskeisin sisältö onkin ajatuksia siitä, kuinka perinteisiin kansakoulun oppiaineisiin voidaan tuoda maanpuolustuksellisia sisältöjä: uskonnossa ”selvennetään kansalaisvelvollisuuksia isänmaata kohtaan”, historiassa ”opitaan tuntemaan esi-isien sankaritekoja” ja eläinopissa ”maanpuolustuksen kannalta on aihetta kohdistaa huomio hevoseen, koiraan, lampaaseen ja kyyhkyseen”. Lisäksi kirjasessa esitetään kansakoulun maanpuolustusopin tieto- ja taitovaatimukset, joissa liikutaan kuitenkin vielä hyvin yleisellä, perinteisten kansalaistaitojen tasolla.
Jatkosodan kynnyksellä, keväällä 1941 ilmestyi Oskari Väänäsen kirja ”Nuoriso aseissa”. Väänänen oli Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen miekkailun opettaja. Kirja ei pyrikään käsittelemään aihettaan objektiivisesti, vaan Väänänen toteaa sen esipuheessa kirjan saavuttaneen tarkoituksensa, jos se ”herättää lukijassa myötämielisyyttä nuorisomme maanpuolustuskasvatusasiaa kohtaan”.
Väänäsen kirjassa esitellään maanpuolustuskasvatusta useissa eri maissa, mutta suuri osa siitä on Saksan kasvatus- ja koulutusjärjestelmän esittelyä. Esittely on kirjoitettu ihailevaan sävyyn ja mm. natsijohtajia siteerataan laajasti. Kirjassa maanpuolustuskasvatuksen tarpeellisuutta perustellaan kokemuksilla nykyaikaisista sodista, joissa ”suunnaton elävän aineksen hukka pakottaa tuomaan rintamalle yhä nuorempia ikäluokkia”, joiden kaatuneiden prosentti on selvästi suurempi kuin vanhojen joukkojen vastaavat luvut.
Syyksi suurelle kaatuneiden osuudelle Väänänen esittää sen, että ”uudet ikäluokat eivät olleet ehtineet saada riittävää koulutusta eikä niillä ole riittävää fyysillistä yleiskuntoa kestämään sodan rasituksia ja kurjuutta”. Ajatus on selkeä ja nykyihmisen näkökulmasta melko makaaberi: lapsia ja nuoria tulee jo kouluaikana kouluttaa ja koulia niin, että heitä voidaan tarvittaessa käyttää sotilaina ilman pitkää, varsinaisia taistelutehtäviä edeltävää sotilaskoulutusaikaa.
Jatkosodan kynnyksellä kouluhallitus päätti maanpuolustuskasvatuksen sisällyttämisestä koulujen opetukseen kansa- ja oppikouluissa. Tämän jälkeen ilmestyikin muutama maanpuolustuskasvastuksen oppikirja, mm. Väinö Valorinnan ”Pieni maanpuolustaja”. Kun Valorinta aiemmin oli esittänyt maanpuolustuskasvatuksen eräänlaisena kansalaistaitojen täydennyksenä, niin ”Pieni maanpuolustaja” on jo selkeästi sotilaallinen oppikirja: kirjassa esitellään mm. suljettua järjestystä, maalin määrittämistä ja sissitoimintaa sekä käydään läpi ilmapuolustuksen perusteita, taistelukaasuja ja kiväärillä ampumisen alkeita. Tämä onkin tietyllä tavalla ymmärrettävää, sillä kirja on kirjoitettu talvisodan jälkeen, ja sen painokset ilmestyivät välirauhan ja jatkosodan aikana, jolloin maassa oltiin tällaiselle lähestymistavalle varmasti paljon vastaanottavaisempia kuin ennen sotaa.
Valtion oppikouluille julkaistiin myös erillinen maanpuolustuskasvatuksen opetussuunnitelma. Oppikouluissa maanpuolustuskasvatusta annettiin osana liikuntakasvatusta. Opetuksen julkilausuttuna tavoitteena oli koululaisten kouliminen sellaisiksi, että ”puolustusvoimat saavat aikanaan mahdollisimman vastaanottavaa ja kehityskelpoista ainesta”.
Oppikouluissa maanpuolustuksellinen opetus koostui fyysisen kunnon kehittämisestä, puolustustahdon vahvistamisesta ja sovelletusta sotilasluontoisesta valmennuksesta, ja sen tavoitteet ja sisältö oli määritelty erikseen tytöille ja pojille. Poikien osalta kehotettiin opettajia kiinnittämään erityisesti huomiota siihen, että oppikoulun käyneet pojat todennäköisesti päätyvät asepalveluksessa päällystökoulutukseen, mistä johtuen heille on asetettava muita kovempia vaatimuksia. Tavoitteena oli myös ”saada pystyvä johtaja-aines mahdollisimman aikaisin esiin ja kehitettävä sitä asteittain vaikeutuvilla johtajatehtävillä”.
Fyysisen kasvatuksen tavoitteet olivat monessa mielessä yhteneväisiä nykyisten koululiikunnan tavoitteiden kanssa: kun koululiikunnalla nykyisin pyritään edistämään oppilaan kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä sekä tukemaan hänen hyvinvointiaan ja terveyttään, niin oppikoulujen maanpuolustusopetuksen tavoitteena oli ”laskea perusta nuorison ja sen kautta koko kansan fyysiselle kunnolle sekä ohjata se harrastamaan luonnollista terveydenhoitoa”.
Liikunnan opetuksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin vuosikymmenten kuluessa muuttunut: varsinkin sodan aikana tuotiin avoimesti esille se, että vaikka fyysinen kunto on tarpeen myös rauhan aikana selviämiselle, niin erityisen tärkeää sen kehittäminen on nimenomaan tulevan sotiluuden kannalta – tyttöjä taas haluttiin valmistaa ”uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi kotirintamalla”. Puolustustahdon vahvistamiseksi nuorisoon tuli ”istuttaa esteet tieltään raivaavaa taisteluhenkeä, jonka voimalla elämän vaikeudet voitetaan”. Maanpuolustustahto tuli ”kehittää tekoihin velvoittavaksi niin, että se sisäisenä pakottavana voimana ajaa jokaisen tekemään parhaansa maanpuolustajana”.
Sovellettu sotilasluontoinen valmennus oli tarkoitettu erityisesti pojille, ja se sisälsi esimerkiksi tähystys- ja tiedustelutoimintaa, marssikoulutusta, kenttätöitä sekä supistettua ampumakoulutusta. Valmennuksella oli ennen kaikkea kasvatuksellinen päämäärä, jonka tavoitteena oli valmentaa pojat niin, että heistä varsinaisessa asepalveluksessa helposti voitiin kasvattaa mahdollisimman pystyviä sotilaita. Keskeistä tässä oli myös ”kurin juurruttaminen”, jota tavoiteltiin sulkeisharjoituksilla ja standardoimalla esimerkikiksi voimistelutunneilla käytettävää ohjeistustapaa siten, että tapa muistutti preussilaista perua olevia sotilaallisia komentoja, joissa on erikseen valmistava osa ja suoritusosa. Tämä lähestymistapa säilyi suomalaisessa liikunnanopetuksessa vielä kymmeniä vuosia sotien jälkeenkin.
Varsinkin oppikoulun maanpuolusopetuksen tavoitteissa on kaikuja Natsi-Saksassa vallinneesta ajattelusta. Suomi ja Saksa olivat jatkosodassa liittolaisia, ja kansallissosialistisella ajattelumallilla oli Suomessakin kannatusta. Vuonna 1943 Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun (nykyisin Jyväskylän yliopisto) julkaisemassa kasvatustieteellisessä Kasvatus ja koulu -aikakauskirjassa julkaistiin helsinkiläisen opettaja Aksel Rafael Kurjen pitkä artikkeli ”Kansallissosialistinen kasvatus ja opetus Saksassa” (linkki vaatii kirjautumisen). Kurki toteaa mm:
”Hitler korostaa, että uuden yhteiskunnan parhaana suojana eivät ole aseet ja linnoitukset, vaan sen kansalaiset, joiden mielen täyttää mitä palavin isänmaanrakkaus ja kiihkeä kansallinen innostus. (…) Mutta tätä kasvatuksen sosiaalista puolta pääasiallisesti korostettaessa tähdennetään persoonallisuuteen kasvatuksessa ennen kaikkea: 1) kasvatuksen kansallista ja rodullista pohjaa, 2) terveen ja voimakkaan ruumiin kehitystä, 3) tahdonlujuuden ja päättäväisyyden sekä sellaisten luonteenominaisuuksien kuin sosiaalisen uhrautuvaisuuden, uskollisuuden, vaiteliaisuuden, itsehillinnän ja siveellisen rohkeuden kehkeyttämistä sekä samalla voimakkaan ja syvän vastuuntunnon elvyttämistä käsittämään paitsi kansankokonaisuuden myös jälkeen tulevat sukupolvet, 4) vasta viimeisellä sijalla tiedollista koulutusta.”
Kurki ei kirjoituksessaan missään kohtaa suoraan totea, että hänen mielestään suomalaisen koulujärjestelmän pitäisi ottaa mallia kansallisosialistisesta Saksasta ja alkaa painottaa kansakunnan puolesta uhrivalmiiden, uskollisten ja fyysisesti vahvojen yksilöiden kasvattamista siten, että ensisijaisesti painotettaisiin kaikkea muuta, paitsi oppilaiden tiedollista kasvua. Artikkeli on kuitenkin kirjoitettu niin kritiikittömään ja ihailevaan sävyyn, etteivät Kurjen tarkoitusperät artikkelin julkaisulle jää epäselväksi: koulun tehtävänä olisi hänen mielestään tullut olla ennen kaikkea sopivan raaka-aineen tuottaminen maanpuolustuksen tarpeisiin.
Sodan päätyttyä ja valvontakomission saavuttua Suomeen syksyllä 1944 maanpuolustuskasvatus ja Natsi-Saksan ihannointi loppuivat suomalaiskouluissa nopeasti. Monet maanpuolustuskasvatuksen sisällöistä jäivät kuitenkin osaksi kouluopetusta, mutta niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ei enää ainakaan virallisesti perusteltu maanpuolustuksellisilla näkökulmilla. Omana oppiaineenaan maanpuolustuskasvatusta vastanneet oppiaineet sisältyivät toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vain Itä-Euroopan sosialistimaiden koulujen opetussuunnitelmiin. Niistäkin maanpuolustuskasvatus katosi rautaesiripun romahdettua 1980-luvun lopussa.
Venäjällä maanpuolustuskasvatuksen elementit sen sijaan säilyivät monien koulujen opetuksessa, ja Putinin aikakaudella niiden asema on taas vahvistunut ja virallistunut: nykyisin maanpuolustusopetus on osa koulutusta käytännössä kaikilla koulutusjärjestelmän tasoilla. Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan koulutus oli ennen kaikkea aattellista kasvatusta, mutta syyskuusta 2023 alkaen venäläiskouluissa on annettu Neuvostoliiton aikojen tapaan myös varsinaista sotilaskoulutusta; jo alakouluissa opetellaan purkamaan ja kokoamaan rynnäkkökivääri. Venäjällä on myös militaristinen nuorisoliike Junarmija, ja vuonna 2022 on perustettu uusi, neuvostoaikojen pioneeriliikkeen hengessä toimiva Ensimmäisten liike, jonka jäsenyyden kerrotaan olevan ”mahdollisuus tulla parhaaksi versioksi itsestäsi ja valinta valmiudesta kirjoittaa nimesi Venäjän historiaan”.
Panu Moilanen