Ruotsissa on jo pitkään ollut käytössä psykologisen puolustuksen – psykologiskt försvar – käsite, joka vastaa pitkälti suomalaista informaatiopuolustuksen käsitettä. Psykologisesta puolustuksesta vastaava viranomainen, vuonna 2022 perustettu ”Myndigheten för psykologiskt försvar” määrittelee psykologisen puolustuksen ”yhteiskunnan kollektiiviseksi kyvyksi vastustaa ulkomaisia pahantahtoisia vaikuttamistoimenpiteitä ja muuta Ruotsia vastaan suunnattua disinformaatiota.”
Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä tunnistaa ja analysoida haitallista informaatiovaikuttamista ja vastata siihen, väestön vastarintahengen ja maanpuolustustahdon vahvistamista sekä erityisesti viranomaisten viestinnän toimintamahdollisuuksien varmistamista myös poikkeusoloissa. Ruotsilla on esimerkiksi Suomeen verrattuna pitkä – tietyssä mielessä jopa 70 vuoden – etumatka oman informaatiopuolustuksensa järjestämisessä. Kannattaisiko Suomessa ottaa tässäkin asiassa oppia länsinaapurista?
Ruotsin psykologinen puolustus sai alkunsa toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 perustetusta Valtion informaatiohallinnosta (Statens informationsstyrelse), jonka tehtäväksi määriteltiin toimiminen Ruotsin vastaista propagandaa vastaan. Käytännössä tämä tarkoitti sensuuria ja harmaina lappuina tunnettuja medialle tarkoitettuja ohjeita siitä, mistä asioista raportointia ja keskustelua pidettiin ei-toivottavana.
Psykologisen puolustuksen perusteet rauhan ajan Ruotsissa määriteltiin vuonna 1953 ilmestyneessä ns. Mossbergin komitean selvityksessä, jonka huomioista monet voisivat olla tämän hetkenkin komiteamietinnöistä.
Valtion informaatiohallinnon toimintatapoja alettiin kritisoida heti sen perustamisen jälkeen. Sodan päätyttyä, 1950-luvun alussa, kritiikki voimistui, ja valitun toimintavan pelättiin varsinkin rauhan oloissa johtavan median vakavaan itsesensuuriin ja sananvapauden rajoittumiseen.
Psykologisen puolustuksen perusteet rauhan ajan Ruotsissa määriteltiin vuonna 1953 valmistuneessa niin sanotussa Mossbergin selonteossa, joka sai nimensä Ruotsin silloisen sisäministerin, Eije Mossbergin mukaan.
Selonteossa todetaan, että kun aiemmin kokonaismaanpuolustuksen osina nähtiin sotilaallinen puolustus, siviilipuolustus ja talous, niin muuttuneessa ajassa – siis käytännössä kylmässä sodassa – osaksi kokonaismaanpuolustusta tulee ottaa myös psykologinen puolustus.
Monin paikoin tämä seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu selonteko on kirjoitettu niin, että sen sisältö olisi käytännössä sellaisenaan relevanttia myös tämän hetken tilanteessa:
”Men även om metoden [av psykologisk krigsföring] är gammal, så har i vår tid de tekniska möjligheterna att påverka människorna genomgått en revolutionerande utveckling. Numera finnas instrument, med vilka man snabbt kan nå och påverka hela befolkningar, hela nationer.” (s. 14)
Selonteossa psykologinen puolustus liitetään nimenomaan sotatilanteeseen, eikä sen perustella perustetulla toimijalla, Psykologisen puolustuksen valmiustoimikunnalla, ollutkaan rauhan ajan tehtäviä. Psykologisen puolustuksen keskeisimmäksi tehtäväksi määriteltiin myöhemmin maanpuolustustahdoksi kutsutun vastarintahengen vaaliminen, mutta toisaalta ei suljettu pois sitäkään mahdollisuutta, että ”psykologista taistelua voitaisiin käydä myös hyökkäyksellisesti” ja että kyse voisi olla ”viholliseen ja sen joukkoihin kohdistuvasta propagandasta”.
Ruotsissa toteutetulla psykologisen puolustuksen kehittämisellä oli vaikutuksia myös Suomeen. Ruotsissa vuonna 1961 perustetusta Kokonaismaanpuolustuksen valistustoimikunnasta (Totalförsvarets upplysningsnämnden) otettiin osittain mallia, kun Suomeen muodostettiin sen kanssa hyvin samanlaisia tehtäviä hoitamaan Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta.
Nykyisin Ruotsissa psykologisesta puolustuksesta vastaa oma viranomaisensa, Myndigheten för psykologiskt försvar, psykologisen puolustuksen virasto. Sen perustehtävänä on tukea sananvapautta, aitoa kansalaiskeskustelua ja demokratiaa sekä parantaa eri toimijoiden kykyä kohdata vihamielistä toimintaa informaatioympäristössä. MPF jakautuu kolmeen osastoon: hallinto-osaston rinnalla toimivat operatiivinen osasto ja suorituskykyosasto.
Operatiivisen osaston vastuulla on Ruotsia vastaan suunnatun ei-hyväksyttävän informaatiovaikuttamisen tunnistaminen, analysointi ja torjunta. Toiminnan perustana on Ruotsia tai Ruotsin etuja vastaan suunnattua informaatiovaikuttamista koskevan tilannekuvan ylläpito.
Ylläpitämänsä informaatioympäristön tilannekuvan perusteella MPF:n tulee välittömästi raportoida Ruotsin hallitukselle, jos se havaitsee sellaisia vaikuttamistoimenpiteitä, jotka voivat vaikuttaa Ruotsin turvallisuuteen tai jotka muuten tulisi saattaa hallituksen tietoon. Normaalitilanteessa hallitukselle raportoidaan informaatioympäristön tilannekuvasta viikoittain.
Sodan tai sodan uhan aikana operatiivinen osasto myös tukee hallitusta esittäen vastuualueelleen kuuluvia toimenpiteitä, joiden avulla voidaan vähentää potentiaalisen hyökkääjän halukkuutta tai kykyä hyökätä Ruotsia vastaan informaatiotilassa.
Suorituskykyosasto taas vastaa koko yhteiskunnan kyvykkyyden ja resilienssin kehittämisestä. Se toimii yhteistyössä monien eri toimijoiden kanssa mm. järjestäen koulutusta ja harjoitustoimintaa, tukee tutkimusta ja koordinoi Ruotsin informaatiopuolustuksen kehittämistä. Tarvittaessa ja pyydettäessä suorituskykyosasto voi myös tukea mediayrityksiä. Osaston vastuulla on myös hallituksen tukeminen rauhan ajan psykologisen puolustuksen kehittämisessä.
MPF kuvaa omaa toimintaansa haavoittuvuuslähtöiseksi. Ajatuksena on se, että kansakunta tuntee omat haavoittuvuutensa paremmin kuin yksikään sen vastustajista. Sillä on myös mahdollisuus hallita omia haavoittuvuuksiaan. Haavoittuvuuksia arvioidaan vuosittain alhaalta ylöspäin, siis kuntatasolta aluetasolle ja edelleen valtakunnalliselle tasolle.
MPF:n toiminnassa merkittävä rajaus on se, että se ei havainnoi tai raportoi mitään Ruotsin sisäistä toimintaa, vaan esimerkiksi tilannekuva kuvaa vain Ruotsin ulkopuolisten, ulkomaalaisten toimijoiden toimia. Syynä tähän on se perusajatus, että kaikki Ruotsin sisäinen viestintä – mukaan lukien mahdollisesti levitettävä disinformaatio – kuuluu perusoikeutena suojatun sananvapauden piiriin. Tämän rajauksen taustalla ovat varmasti ainakin osittain aiemmat kokemukset Valtion informaatiohallinnon ongelmallisesta roolista.
Mikä tilanne sitten on Suomessa? Kesäkuussa 2023 nimitetyn Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa todetaan, että ”disinformaation synnyttämää yhteiskunnallista vahinkoa ennaltaehkäistäkseen hallitus päivittää strategisen viestinnän toimintamallin sekä vahvistaa ja huomioi informaatiopuolustuksen osana uudistettavaa kyberturvallisuusstrategiaa.” Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, ei vielä ole selvillä. Ruotsin ratkaisua kannattaa tässäkin asiassa ainakin arvioida.
Suomalainen käsite ”informaatiopuolustus” esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 2021 julkaistussa puolustusselonteossa. Siinä informaatiopuolustus määritellään ”maanpuolustuksen toimintojen suojaamiseksi ulkoa ohjatun ja muun vahingoittamistarkoituksessa tehdyn viestinnän vaikutuksilta”, minkä lisäksi todetaan informaatiopuolustuksen olevan osa koko yhteiskunnan suojautumista informaatiovaikuttamiselta.
Sitä, että puolustusselonteossa informaatiopuolustus rajataan vain maanpuolustuksen toimintojen suojaamiseen ja muun yhteiskunnan suojaaminen jätetään ikään kuin avoimeksi, on mielestäni hankala ymmärtää. Kärjistetysti voisi sanoa, että perinteisen aseellisen maanpuolustuksen kontekstissa vastaava tilanne olisi se, että Puolustusvoimat puolustaisi vain varuskuntiaan ja muita omia kohteitaan, mutta muun maan puolustus pitäisi sitten järjestää jotenkin muuten.
Toisaalta on myös selvää, ettei Puolustusvoimat voi olla se toimija, joka vastaa koko suomalaisen yhteiskunnan informaatiopuolustuksesta. Puolustusvoimien ydinosaaminen on kuitenkin edelleen perinteisessä sotilaallisessa maanpuolustuksessa, eikä ole nähtävissä, että tämä ydinosaaminen olisi lähitulevaisuudessa laajenemassa tai Puolustusvoimien käytettävissä olevat resurssit kasvamassa. Informaatiopuolustuksen vastuutaho pitää siis löytää jostain muualta.
Mielestäni olisikin perusteltua pohtia, olisiko Suomen informaatiopuolustuksen järjestämisessä luotava katse länteen ja otettava mallia Ruotsista. Ajatus toimijasta, joka Ruotsin tapaan koordinoisi verkostomaista informaatiopuolustusta, ei kuulosta ollenkaan huonolta. Tarvittavaa osaamista informaatiopuolustuksen järjestämiseen Suomessa jo on. Nyt tarvitaan vielä resursseja ja niiden käytön ohjausta.
Hallitusohjelman kirjausta siitä, että informaatiopuolustus ratkaistaan osana uudistettavaa kyberturvallisuusstrategiaa, tulisi mielestäni harkita uudelleen: vaikka esim. digitaalisuus usein yhdistääkin niin kyber- kuin informaatiouhkiakin, muodostavat informaatiouhat niin suuren oman, erityislaatuisen kokonaisuutensa, ettei niitä kannata pyrkiä ratkaisemaan osana kyberturvallisuutta – varsinkin, kun vielä kymmenen vuotta ensimmäisen kyberturvallisuusstrategian jälkeen työ kyberturvallisuudessakin on vielä kesken.
Panu Moilanen