Monenlaista ilkeyttä on odotettavissa

Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa on kansalliseen turvallisuuteen liittyen yhden lauseen mittainen kirjaus, jonka mukaan ”hallitus toteuttaa ulkopuolisen tutkimushankkeen Venäjän laaja-alaisesta vaikuttamisesta Suomeen 2000-luvulla”. Tämän enempää asiasta ei hallitusohjelmassa sanotakaan, eikä tavoitetta ole muuallakaan virallisesti laajemmin avattu.

Yleisradio teki aiheesta jutun, joka julkaistiin lauantaina 21.10.2023. Myös minua haastateltiin juttuun, ja tämä sai (ja oikeastaan myös pakotti) pohtimaan, mitä hallitusohjelman kirjaus kaiken kaikkiaan tarkoittaa. Selvää on, ettei se ulkopuolinen taho, joka tämän tutkimushankkeen toteuttaa, pääse helpolla.

Aivan aluksi on todettava, että tällaisen tutkimushankkeen toteuttaminen on minusta tärkeää. Meillä on jo vuosia puhuttu paljon Venäjän Suomeen kohdistamasta kyber-, informaatio- ja hybridivaikuttamisesta, mutta siitä huolimatta järjestelmällistä selvitys- ja tutkimustyötä asiasta ei Suomessa ole ainakaan minun tietääkseni tehty.

On kuitenkin melko todennäköistä, käytännössä varmaa, että tällaista vaikuttamista on tapahtunut – samoin on hyvin todennäköistä, että merkittävä osa tästä vaikuttamisesta on ollut Suomen etujen vastaista, jopa vihamielistä. Onkin siis hyvä pyrkiä selvittämään, missä, millaisin menetelmin ja millaisin tuloksin tällaista vaikuttamista on tehty.

Tutkimushankkeen teema on sellainen, että se johtaa helposti syyllisten etsimiseen. Mielestäni tutkimushankkeen tulosten arvioinnissa pitäisi kuitenkin katsoa ennen kaikkea eteenpäin. Tutkimushankkeen tärkeimmän tavoitteen tulisi mielestäni olla suomalaisessa yhteiskunnassa olevien, vaikuttamiselle altistavien haavoittuvuuksien tunnistaminen. Tämä mahdollistaa Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan resilienssin vahvistamisen ja vaikuttamisen tai ainakin sen vaikutusten torjumisen tulevaisuudessa.

Jonkin verran on keskusteltu myös siitä, miksi tutkimushanke on rajattu nimenomaan 2000-luvulle. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei ole vielä juurikaan virallisesti tehty tiliä kylmän sodan ajasta ja siihen liittyvästä Neuvostoliiton Suomea kohtaan toteuttamasta vaikuttamisesta, käytännössä siis suomettumisesta.

Monet ovat sinällään ihan perustellusti vaatineet, että Suomessakin tuli käynnistää erityinen lustraatio-prosessi, jossa kylmän sodan aika perinpohjaisesti perattaisiin. Historiallisen ymmärryksen saamiseksi myös kylmän sodan ajan tutkimien olisikin perusteltua, ja historian perusteella voi myös oppia, joten toivon, että kylmän sodan ajan tutkimiseenkin löydetään resursseja – kutsutaan tätä sitten lustraatioksi tai joksikin muuksi.

Nyt puheena olevan tutkimushankkeen rajaaminen 2000-luvulle rajaa sen käytännössä Putinin aikaan ja aikaan, jolloin Venäjälläkin on ollut käytössä mm. aivan erilaiset teknologiset mahdollisuudet vaikuttamiseensa kuin kylmän sodan aikana. Tästä näkökulmasta rajaus 2000-luvulle on perusteltu, jos tutkimusta pitää priorisoida: 2000-luvun vaikuttamisen tutkiminen kun tuottaa todennäköisemmin tietoa, josta on hyötyä Suomen turvallisuuden parantamisessa nyt ja tulevaisuudessa.

Yleinen näkemys on, että Venäjän vaikuttaminen perustuu ennen kaikkea hybridivaikuttamiseen, siis hyvin monenlaisten vaikuttamisen tapojen samanaikaiseen ja koordinoituun käyttöön. Siksi onkin oleellista tutkia 2000-luvun vaikuttamista melko laajalla spektrillä. Venäjän vaikuttaminen voi siis olla niin kyber- ja informaatiovaikuttamista, poliittista vaikuttamista tai jopa reaalimaailman pahantekoa, siis esimerkiksi sabotaaseja.

Kun tutkitaan laaja-alaista hybridivaikuttamista, ollaan helposti tilanteessa, jossa tutkimushanke osoittautuukin laajemmaksi ja suuritöisemmäksi kuin oikeastaan kukaan on osannut ennakoida. Siksi onkin tärkeää, että hankkeelle varataan jo alussa riittävästi resursseja: niin aikaa kuin muitakin resursseja. Lisäksi voisi olla perusteltua pohtia, voiko näin laajaa tutkimusta toteuttaa vain yhtenä hankkeena, vai olisiko perustellumpaa tutkia asiaa useammassa, toisiinsa liittyvissä ja yhteistyötä tekevissä hankkeissa.

Hankkeen tiedonhankinnan kannalta on tärkeää, että koko suomalainen yhteiskunta saadaan sitoutettua hankkeeseen. Tutkimushankkeen pitää nimittäin kerätä työnsä perustaksi tietoa, jota ei ole kovin helposti saatavilla – onnistuakseen hankkeen pitää saada käyttöönsä esimerkiksi tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten, muiden valtionhallinnon organisaatioiden ja yritysten hallussa olevaa tietoa.

Viranomaisten hallussa olevan tiedon saaminen on haasteellista, koska varmasti suuri osa hankkeen kannalta relevantista tiedosta on salaista. Salaamiselle on ymmärrettävät perusteet: se, että julkinen hallinto täysin avoimesti kertoisi, mitä kaikkea se on saanut selville Venäjän toimista ja vaikuttamisesta Suomessa, paljastaisi samalla paljon myös mm. suomalaisen tiedustelun suorituskyvystä. Tämä taas ei ole mahdollista, koska se samalla rapauttaisi tätä suorituskykyä.

Yritysten ja yksityisten kansalaisten hallussa olevan tiedon saaminen ei välttämättä ole yhtään sen helpompaa. Jos jokin toimija tai joku on havainnut joutuneensa Venäjän vaikuttamisen kohteeksi – vieläpä niin, että vaikuttamisella on mahdollisesti ollut jopa toivottuja tuloksia, ei se tai hän ole todennäköisesti kovin halukas kertomaan tästä edes tutkijoille. Oma maine ja uskottavuus ovat varmasti monille niin tärkeitä, että vaikka yhteisen hyvän vuoksi olisikin perusteltua toimia toisin, päätyy hyvin moni todennäköisesti vaikenemaan.

Venäjän vaikuttaminen on haastava tutkimuskohde myös siksi, että sen tunnistaminen on erittäin vaikeaa. Ensin pitää tunnistaa asioita, joita pidetään vaikuttamisena, sitten pitää jotenkin pystyä osoittamaan, että tämän vaikuttamisen takana on nimenomaan Venäjä ja lopuksi pitäisi sitten vielä arvioida, mitä vaikutuksia vaikuttamisella on ollut. Tulevan hankkeen tutkijoilla on siis edessään melkoinen haaste.

Mihin ja miten Venäjä sitten on pyrkinyt Suomessa vaikuttamaan? Varmaa tietoahan tästä ei ole, ja hallitusohjelmaan sisältyvän tutkimushankkeen tavoitteena onkin tutkia nimenomaan tätä. Yleisesti Venäjän työkalupakkiin kuuluvat kuitenkin ainakin kyber- ja informaatiovaikuttaminen, jotka ovat menetelminä olleet käytössä todennäköisesti Suomessakin.

Kybervaikuttamisessa tavoitteena on jalansijan hankkiminen erilaisissa tietojärjestelmissä ja -verkoissa niin, että tätä jalansijaa voidaan käyttää joko ko. järjestelmään (tai sen kautta muihin järjestelmiin) vaikuttamiseen tai laittomaan tiedonhankintaan eli kybervakoiluun. Tätä Venäjä on tehnyt Suomessakin, ja mm. vuonna 2013 paljastuneesta, vuosia jatkuneesta Ulkoministeriön verkkovakoilusta on kerrottu laajasti julkisuuteenkin.

Hybridi- ja informaatiovaikuttamisessa Venäjän tavoitteena on ainakin demokraattisten arvojen kyseenalaistaminen ja demokraattisen arvopohjan hyväksikäyttö. Tätä kautta pyritään lännen ja ennen kaikkea Euroopan unionin yhtenäisyyden rapauttamiseen ja yksittäisten maiden vakauden horjuttamiseen ja niiden yhteiskuntien haurastuttamiseen. Tällaista toimintaa, josta mm. Euroopan parlamentin kannanotossa varoitettiin jo vuonna 2014 on varmasti kohdistunut Suomeenkin.

Keskeinen Venäjän vaikuttamisen tavoite on myös kohteiden päätöksentekoon vaikuttaminen. Tällöin puhutaan yleensä refleksiivisestä kontrollista. Toisaalta tavoitteena on saada kohde tekemään vaikuttajan edun mukaisia (ja yleensä vaikutuksen kohteen edun vastaisia) päätöksiä, toisaalta taas heikentää vaikuttamisen kohteen päätöksentekokykyä esimerkiksi rajaten näköpiirissä olevia vaihtoehtoja tai lyhentäen päätöksentekoon käytettävissä olevaa aikaa. Esimerkiksi suomettumisen kausi on pelottava esimerkki siitä, mitä refleksiivisellä kontrollilla voidaan saada aikaan.

Käytännössä Venäjä on kybervaikuttamisen ohella kohdistanut Suomeen ainakin informaatiovaikuttamista. Lisäksi on saatettu tukea joitakin yhteiskunnan koheesion kannalta haitallisia ryhmiä, joista osa voi olla hyvinkin marginaalisia, osa sitten esimerkiksi politiikassa toimivia ryhmiä, jopa puolueita. Ehkä akselerationalistisia ääriryhmiäkin on tuettu.

Keskeistä on muistaa, ettei Venäjä useinkaan pyri edistämään mitään erityistä narratiivia tai konkreettista tavoitetta, vaan toiminnan tavoitteena on tehdä tilanteista mahdollisimman epäselviä ja yleisesti kiilata ja haurastuttaa yhteiskuntaa melkein keinolla millä hyvänsä. Riittävästi ja riittävän monesta kohtaa kiilattu yhteiskunta on sitten tarvittaessa helpompi murtaa pienellä lisävoimankäytöllä.

Onko Venäjä sitten onnistunut Suomeen kohdistuvassa vaikuttamisessaan? Ainakin Venäjä on onnistunut istuttamaan suomalaiseen puhetapaankin oman narratiivinsa komponentteja, kun meilläkin on puhuttu mm. NATOn itälaajenemisesta, Ukrainan kapinallisalueista tai Venäjään liitetystä Krimistä. NATOhan ei laajene itään, vaan suvereenit valtiot liittyvät siihen omasta tahdostaan, Itä-Ukrainassa ei ole todellisia kapinallisia ja Krimin niemimaata ei ole liitetty Venäjään, vaan Venäjä on miehittänyt sen laittomasti.

Se, missä Venäjä kokonaisuutena ottaen on onnistunut tai epäonnistunut, jää toivottavasti pian käynnistyvän tutkimushankkeen selvitettäväksi. Suomen NATO-jäsenyyttä Venäjä ei joka tapauksessa onnistunut onneksi estämään. Monien mukaan tämä oli yksi Venäjän keskeisimmistä tavoitteista Suomessa.

Venäjän vaikuttamista on tapahtunut varmasti myös reaalimaailmassa. Euroopassa tapahtuneita kriittisen infrastruktuurin sabotaaseja on epäilty Venäjän tekemiksi. Todennäköisesti Venäjä on myös Suomessa värvännyt tietolähteitä, vaikuttaja-agentteja ja eri organisaatioiden sisälle on mahdollisesti solutettu toimijoita, joita voisi kutsua myyriksi tai nukkuviksi agenteiksi – osa välittää tietoa ja osa on valmiina toimimaan, jos käsky käy.

Venäjän helmikuussa 2022 käynnistämä laiton ja laajamittainen sota Ukrainassa on muuttanut yleistä suhtautumista Venäjään. Venäjästä on tullut hylkiövaltio, johon suhtaudutaan niin Suomessa kuin lännessä yleisestikin epäluuloisemmin ja kielteisemmin kuin koskaan aiemmin – naamiot on riisuttu ja silmät ovat auenneet. Tämä tekee varmasti Venäjän vaikuttamisesta jossain mielessä haastavampaa kuin aiemminkin.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei esimerkiksi mielipideilmasto vaikuta kaikkeen vaikuttamiseen, ja esimerkiksi kybervaikuttaminen jatkuu vähintäänkin ennallaan tai jopa voimistuu. Lisäksi on mahdollista, että kynnys aiempaa selvästi radikaalimpiin toimiin voi olla aiempaa alempi – kyse voisi olla esimerkiksi laajamittaisesta sabotaasista tai ääritapauksissa jopa Turvallisuuskomitean sihteeristön hybridianalyysiverkoston selvityksessä mainituista salamurhista. Melko varmaa kuitenkin on, että niin kuin Sauli Niinistö on todennut, monenlaista ilkeyttä on Venäjän suunnasta odotettavissa.

Panu Moilanen