Täytin tänä kesänä 50 vuotta. Ihan näinä päivinä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun aloitin yliopisto-opintoni ja keväällä tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun siirryin työelämään. Kuulun siis X-sukupolveen, jonka vanhimmat jäsenet täyttävät tänä vuonna 60 ja nuorimmat 45. Yhteistä meille on se, että olemme aikuistuneet 1980- ja 1990-luvuilla. Olemme kokeneet kylmän sodan päättymisen, 1990-luvun suuren laman ja globalisaation.
Olemme olleet ja olemme edelleen monessa suhteessa vastuussa Suomesta. Jos tässä vaiheessa arvioimme sitä, mitä Suomessa ja Suomelle on vahtivuorollamme tapahtunut, ei syytä kummoiseen itsetyytyväisyyteen oikein ole. Suomen talous ei ole kasvanut kahteen vuosikymmeneen. Julkisen talouden velka on 25 vuodessa noussut lähes 40 prosenttiyksiköllä yli 80 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on lisääntynyt ja koheesio vähentynyt. Työttömyysaste on käytännössä 1990-luvun laman tasolla. Monella suomalaisella on aito huoli siitä, tulevatko elämän perustarpeet tyydytetyiksi.
Faktat kuulostavat pahalta ja ovatkin sitä. Silti ne eivät kuitenkaan välttämättä ole pahinta nykytilanteessa. Pahinta on se, että Suomessa vallitsee apeus, synkkyys ja epätoivo. Tulevaisuuteen ei uskota. Samalla kuitenkin edelleen ylimielisesti uskomme olevamme eurooppalaisittainkin rikkaita, innovatiivisia ja aikaansaavia. Uskomuksemme ovat yksinkertaisesti vääriä.
Pohdin edellä olevaa kävellessäni melko päämäärättömästi Jyväskylässä. Pikkuhiljaa mieleeni hiipi ikävä ajatus. Entä jos me – me X-sukupolveen kuuluvat – olemme syyllisiä tähän kaikkeen? Entä jos me olemme tehneet jotain väärin – tai todennäköisemmin jättäneet jotain tekemättä.
Saimme elämäämme aika hyvät lähtökohdat. Minun ikäluokkani – vuosikerta 1975 – näyttäisi jäävän Suomen kaikkein aikojen korkeimmin koulutetuksi ikäluokaksi. Kun aloitimme opintomme, meitä edeltävät sukupolvet olivat vieneet Suomen Euroopan unionin jäseneksi ja selättäneet laman.
Meidän opintojemme aikana rakennettiin suomalaista digi-ihmettä, ja kun valmistuimme 2000-luvun alussa, bruttokansantuote oli 1990-luvun jälkeen noussut tasaisesti jo toistakymmentä vuotta ja julkinen velka oli saavuttamassa kaikkien aikojen alhaisimman tasonsa. Suomea ja suomalaisia ihailtiin maailmalla innovatiivisuudesta ennen kaikkea Nokian onnistumisiin perustuen.
Nyt tilanne on toinen. Meillä menee huonosti, on mennyt jo pitkään. Ainakaan minä ole varma, mitä olemme tehneet väärin. Epäilys minulla on. Epäilen, että olemme unohtaneet Suomen idean – sen, mikä on tehnyt Suomesta Suomen. Omasta mielestäni Suomen idea rakentuu neljän peruskiven varaan. Nämä peruskivet ovat vapaus, liberaali demokratia, osaaminen ja yhteisyys.
Suomen ideassa tärkeintä on vapaus. Vapautta voidaan tarkastella monella eri tasolla: olemme itsenäisenä kansakuntana vapaita, mutta tätäkin tärkeämpää on se, että meistä jokainen on yksilönä vapaa. Vapaa tekemään elämäänsä liittyviä valintoja, vapaa ajattelemaan ja vapaa ilmaisemaan itseään. Vapauteen liittyy kuitenkin aina myös vastuu, ja vapauden säilyttäminen edellyttää vastuunkantoa.
Vapauden toteutumisen yhteiskunnassa takaa mielestäni parhaiten liberaali demokratia yhteiskuntajärjestyksenä. Liberaalissa demokratiassa kaikilla kansalaisilla on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon yhteisistä asioista ja elää elämäänsä valitsemallaan tavalla. Liberaalius tarkoittaa avarakatseisuutta ja ymmärtämistä – ja samalla myös yhden- ja tasavertaisuutta yksilön valinnoista riippumatta.
Yhteiskunnan ylläpito, säilyminen ja kehittäminen edellyttävät riittäviä resursseja. Suomessa keskeisin resurssi tähän on osaaminen. Suomen idean keskeisen osan tulisikin olla osaamisen jatkuva kehittäminen. Suomea ja suomalaisuutta ei olisi olemassa ilman suomenkielistä koulutusta ja tasavertaisia mahdollisuuksia oppimiseen. Suomen ja suomalaisten osaamisen varmistaminen edellyttäisikin myös jatkossa paitsi merkittäviä panostuksia opetukseen ja osaamiseen niin myös mahdollisuuksien tasa-arvoa.
Loppujen lopuksi Suomen idea tiivistyy mielestäni ajatukseen yhteisyydestä. Meillä suomalaisilla on yhteinen historia, yhteinen isänmaa ja yhteinen tulevaisuus. Olisi tärkeää, että meillä olisi näiden lisäksi myös yhteiset perusarvot, yhteinen vastuu ja yhteinen näkemys siitä, mitä Suomi on ja mihin se on menossa. Yhteisyys tarkoittaa myös sitä, että Suomesta ja suomalaisista huolehditaan yhdessä: vakautemme ja kehityksemme taustalla on se tosiasia, että ajatus yhteisyydestä on ohjannut suomalaista toimintaa ja taannut sellaisen perusturvallisuuden, joka on mahdollistanut kaikille oman vapauden, mutta toisaalta myös vastuunkannon.
Kun mietin, mitä Suomessa tällä hetkellä tapahtuu, kuinka Suomea hallitaan ja miten Suomessa toimitaan ja puhutaan, tuntuu liian usein siltä, että edellä kuvaamaani Suomen ideaa ei enää ole olemassa. Erityisesti tuntuisi kadonneen yhteisyys. Ei ole enää meitä, vaan me ja ne. Politiikassa niin retoriikka kuin toimintakin ovat repivää ja luovat vastakkainasetteluja. Yhteisiä tavoitteita ja yhteisiä päämääriä ei ole. Niitä muita ei edes yritetä ymmärtää. Heitä halveksutaan, vihataan ja haukutaan. Yhä kovasanaisemmin, julkisemmin ja julkeammin.
Olen alkanut menettää uskoni siihen, että tilanne voisi parantua. Näyttää pahasti siltä, että nykyinen yhteiskuntaa polarisoiva meno jatkuu ja jopa pahenee. Roolit vain vaihtuvat aina kulloisenkin vaalituloksen mukaan. Kun elämme lisäksi vielä epävarmemmassa ja monimutkaisemmassa maailmassa kuin koskaan ennen, ei ole ihme, että moni tuntee itsensä pieneksi ja epätoivoiseksi. Pahinta on se, että näiden epätoivoisten joukossa tuntuisi olevan paljon myös minun sukupolveani nuorempia – niitä, joiden pitäisi saada Suomen kurssi käännettyä.