Minut on onnistuttu vakuuttamaan siitä, että ammunta on hyvä harrastus mm. meille tietotyöläisille. Se parantaa keskittymiskykyä, mahdollistaa stressinhallinnan ja tarjoaa onnistumisen elämyksiä. Omasta näkökulmastani ongelma on se, että olen niin huono ampuja, ettei ainakaan stressin lievitystä ja onnistumisen elämyksiä ole yleensä ollut tarjolla. Olen aseiden käsittelyn kanssa niin epävarma, että stressaan sitä, minkä fataalin virheen mahdollisesti teen. Onnistumisen elämykset taas edellyttäisivät jatkuvaa harjoittelua, johon en ole saanut itseäni motivoitua, koska olen siinä mielessä ihan tavallinen ihminen, etten tee mielelläni asioita, joissa olen huono. Nyt tarkoitus olisi taas muuttaa tilanne. Aloitin tämän muutoksen Keski-Suomen reservipiirien ampumapäivässä Keuruulla.
Jokainen reserviläinen osaa ampua – tai ainakin julkisessa keskustelussa tunnutaan ajattelevan näin. Ammunta on aktiivisen reserviläistoiminnan keskeinen ja monessa mielessä myös suosituin osa. Kun Venäjä aloitti laittoman ja laajan hyökkäyksen Ukrainaan, nimenomaan ampumakurssit ja -vuorot täyttyivät ensimmäisinä äärimmilleen. Suomalaiset valmistautuivat puolustamaan isänmaataan idästä tulevaa uhkaa vastaan.
Vaikka esimerkiksi itse puhun paljon sodan kuvan muutoksesta ja maanpuolustuksen monipuolistumisesta, ymmärrän ampumataidon ja perinteisen ns. kineettisen sodankäynnin merkityksen. Tosiasia on, että äärimmäisessä tilanteessa konflikti kuin konflikti kehittyy myös aseelliseksi, ja silloin Suomenkin tulee pystyä puolustautumaan myös aseellisesti.
Itselleni ammunta ei ole missään määrin ydinosaamisaluetta. Suoritin varusmiespalvelukseni heti 1990-luvun suuren laman jälkeen. En tiedä, oliko syy lamassa ja sen syömissä määrärahoissa vai minulle suunnitellussa koulutuspolussa, mutta ampuminen jäi intissä hyvin vähäiseksi. Palveluksen alkuvaiheesta muistan muutaman laukauksen pistäytymisiä ampumaradalla ja ampumaleirin, jonka aikana ei juurikaan ammuttu. Kahdeksankuukautisen palvelukseni viimeisen puolen vuoden aikana en ampunut lainkaan.
Kun en ollut ennen inttiäkään muutamaa ilmakiväärikokeilua lukuun ottamatta ammuntaa harrastanut, ei minulle kehittynyt juurikaan ampumataitoa – ammunnassa on kuitenkin kyse ennen kaikkea motorisesta taidosta, jonka oppiminen vaatii hurjan määrän toistoja. Lisäksi jossain ihan ensimmäisessä ammunnassa aseesta lensi silmääni jotakin, ja aivoni ohjelmoivat ampumasuoritukseen varokeinoksi sen, että ennen liipaisimen vetämistä pitää muistaa laittaa silmät kiinni. Se ei suoranaisesti lisännyt osumatarkkuuttani – suojalaseja ei ammunnassa noihin aikoihin käytetty.
Ihminen ei tee mielellään asioita, joissa tietää olevansa huono. Minä en ole tässä asiassa poikkeus, ja siksi en olekaan kovin mielelläni osallistunut esimerkiksi kertausharjoitusten ”motivaatioammuntoihin” – kertauksissa hommani ovat olleet aina jotain ihan muuta kuin ammuntaa, mutta aika usein meille on järjestetty ”mahdollisuus” käydä ampumassa. Olen käynyt ja todennut, etten vieläkään osaa. Kuinka osaisinkaan, kun en ole oikeastaan mitään tehnyt ampumataidon oppiakseni.
Tänä keväänä päätin jälleen kerran, että nyt minä alan opetella ampumaan. Ensimmäinen askel tässä projektissa oli ilmoittautuminen Keuruulla toukokuussa järjestettyyn Keski-Suomen reservipiirien ampumapäivään. Päivä oli osa valtakunnallista Tulta toukokuussa -kilpailua, jossa yhdistyksiä kannustettiin järjestämään jäsenistölleen ampumatilaisuuksia. Jokaista reserviläistä taas kannustettiin ampumaan vähintään yksi kymmenen laukauksen sarja toukokuun aikana.
Keväisenä lauantaiaamuna ajelin siis Keuruun ampumaurheilukeskukseen. Tarjolla oli neljä rastia. Ensimmäisellä rastilla ammuttiin pistoolilla. Olin viikkoa aiemmin käynyt työpaikan TYHY-tapahtumassa ampumassa niin ikään pistoolilla, ja sillä kerralla olin onnistuneesti telonut peukalonhankani, kun luistin liikkuminen oli päässyt unohtumaan. Sama meinasi toistua tälläkin kertaa. Ensimmäisinä ammutuista kohdistuslaukauksistani ammunnanjohtajana toimineen pessimistipedagogin toteamus oli se, että ne ovat aika hajallaan. En viitsinyt kommentoida, että niin ovat, mutta tässä tapauksessa jo se, että ne ovat edes siinä lehmännahan kokoisessa taulussa, on jo saavutus sinänsä. Jostain syystä pistooliammunta oli viikkoa aiemmin onnistunut työkavereiden kanssa paremmin kuin tuntemattomien reserviläisten seurassa. Ehkä jännitin ympärilläni olevia huippuampujia…
Seuraavana ohjelmassa oli sotilaskiväärillä ampuminen 300 metrin radalla. Jo lipastaminen oli motorisena suorituksena vähän haastava, ja sitä tehdessäni pohdin patruunoiden olevan niin suuria, että jos olkapää ei mene sijoiltaan, tulee siihen ainakin mojova mustelma. Saadun ohjeen mukaisesti puristinkin tukkia olkapäätä vasten oikein antaumuksella ja aloin tähdätä. Aika nopeasti totesin, että suuria onnistumisia ei ole tälläkään rastilla tulossa: en edes kunnolla nähnyt 300 metrin päässä ollutta taulua. Minua lohdutettiin, että ehkä se johtuu siitä, että taulussa on hiekkaa. Ehkä, tai sitten siitä, että en oikeasti näe kovin hyvin kauas.
Reserviläiskivääri oli minulle tarjolla olleista aseista kaikkein tutuin, ja suhtauduinkin sillä ampumiseen luottavaisesti. Pientä pettymystä oli kuitenkin tarjolla tälläkin kertaa: elintaso ja hyvinvointi olivat edellisen makuuammunnan jälkeen tarttuneet vatsan seudulle sen verran ahnaasti, ettei ampuma-asento maaten löytynyt kovin luontevasti. Muuten homma meni kohtuumukavasti: muistin oikeastaan kaiken muun muistamisen arvoisen paitsi sen, että ase pitää varmistaa myös tyhjänä lippaan irrottamisen ja tarkastuksen jälkeen. Taas nolotti vähän.
Viimeinen rasti oli perinteikäs Suomi-konepistooli. Vaikka itse ase olikin yllättävän painava, oli sillä ampuminen melko helpon tuntuista – varsinkin, kun tähtäämistä en kamalasti harrastanut. Tästä aseesta voisin käyttää jopa adjektiivia hauska. Täysin ilman mokia ei tälläkään kertaa selvitty: lopussa tartuin kiinni aseen piipusta ja huomasin sen selvästi lämmenneen. Onneksi patruunoita oli vain 25, joten kuuma se ei ollut. Palovamma kädessä olisikin ollut enemmän kuin nolo päätös ampumapäivälle.
Ampumapäivä Keuruulla oli hyvin järjestetty ja kokemuksena hyvä. Jos nyt jotain kehittämisajatuksia antaisin, niin olisin ehkä ainakin itse kaivannut vielä hieman lisää opastusta ilman, että sitä piti pyytää. Uskon vakaasti, että meitä ei ihan vielä mestariampujia reserviläisissä on yllättävänkin paljon, ja tieto omasta osaamattomuudesta varmasti nostaa kynnystä osallistua ammuntoihin. Ainakin itse olisin valmis osallistumaan myös Ammunta for Dummies -tyylisille kursseille ja vuoroille, joilla mm. aseenkäsittelyä ja muita ammunnan vaiheita kertailtaisiin vähän koko ajan oletuksella, että jollain osallistujista on kuitenkin aina jotain epäselvää.
Panu Moilanen
Kirjoittaja on maanpuolustusaktiivi, jolle ammunta on epämukavuusaluetta
Tämä teksti on kirjoitettu Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numeroon 2/2024.