Kaukopartiokirjat kertovat vain yhdestä sotilastiedustelun ulottuvuudesta – eivätkä siitäkään välttämättä aivan totuudenmukaisesti
Yksi luetuimmista suomalaisen sotakirjallisuuden lajeista on sodanaikaisten kaukopartioiden retkistä kertova kirjallisuus. Esimerkiksi Esa Anttalan ja Pentti H. Tikkasen kirjat ovat kuluneet jo useammankin sukupolven käsissä, ja monien käsitys kaukopartiotoiminnasta saattaa perustua yksinomaan niihin. Nämä kirjat ovat kuitenkin monessa suhteessa vain viihdettä ja fiktiota, ja sotilastiedustelusta kerrotaan niissä vain yhdestä näkökulmasta – eikä siitäkään välttämättä aivan totuudenmukaisesti.
Kaukopartiot olivat osa sotilastiedustelua
Kaukopartiot olivat osa Päämajan tiedusteluosaston johtamaa sotilastiedustelua, jonka tavoitteena oli tuottaa sotilaallista päätöksentekoa tukevaa informaatiota. Aktiivisinta toiminta oli jatkosodan aikana, ja sodan viimeisen reilun vuoden ajaksi toiminta oli organisoitu nykyisin useimmiten kaukopartiotoimintaan liitetyksi Erillinen Pataljoona 4:ksi, jossa oli neljä kaukopartiokomppaniaa: osastot Vehniäinen, Kuismanen, Marttina ja Paatsalo. Lentotoiminnasta vastasi Osasto Jaurina tunnettu lento-osasto.
Kaukopartiotoiminnalla kerätty tieto oli vain yksi tiedustelutiedon osa: se yhdistettiin muilla tavoin kerättyyn tietoon varsinaisen tiedusteluanalyysin materiaaliksi. Muita tiedon keräämisen tapoja olivat mm. radiotiedustelu, taistelevilta joukoilta saadun tiedon kerääminen, sotavankikuulustelut ja tiedon kerääminen erilaisten asiamiesten kautta. Analyysitoimintaa toteutettiin sekä Päämajassa että lähempänä rintamaa – sen mukaan, minkä tason tiedon tarpeeseen pyrittiin vastaamaan.
Kaukopartiokirjallisuudessa keskitytään luonnollisesti vain kaukopartioihin: siihen, missä ne kulkivat ja mitä ne tekivät. Sotilastiedustelun kokonaisuus jääkin niissä huomiotta. Ennen kaukopartion lähettämistä oli kuitenkin aina määritelty, millaista tietoa tarvittiin ja miten se oli saatavilla. Kaukopartioiden keräämästä tiedosta tuli lisäksi vain osa sitä kokonaiskuvaa, jota tiedusteluanalyysillä muodostettiin, ja monesti arvokkain tieto saatiinkin jollain muulla tavoin, esimerkiksi sotavankikuulusteluissa tai radiotiedustelulla.
Tieteellinen tutkimus vasta käynnistymässä
Kaukopartiotoiminnasta julkaistu kirjallisuus on pääasiassa populaaria, ja varsinaista tieteellistä tutkimusta on vähän – sitä on alkanut ilmestyä vasta aivan viime vuosina. Esimerkiksi Toni Monosen väitöskirja Päämajan tiedustelutoiminnasta sotien 1939–1944 aikana tarkastettiin helmikuussa 2023 Maanpuolustuskorkeakoulussa. Jyväskylän yliopistossa henkilötiedustelun johtamisesta väitöskirjaa tekevän Mikko Porvalin ennen kaikkea osasto Vehniäisestä kertova teossarja taas on edennyt toiseen osaansa.
Eräänlaisena nimenomaan kaukopartiotoimintaa kuvaavana perusteoksena pidetään Lasse Saressalon vuonna 1987 ilmestynyttä teosta ”Päämajan kaukopartiot jatkosodassa”. Saressalon teos on laaja esitys Erillinen Pataljoona 4:n historiasta. Teoksen taustalla ollut historiatoimikunta koostui pitkälti entisistä kaukopartiomiehistä ja heidän läheisistään, ja teos onkin ennen kaikkea ErP 4:n historiikki, ei varsinainen tieteellinen tutkimus siitä yksikkönä tai kaukopartiotoiminnasta yleisesti.
Kustantamot ja draaman kaari vaativat sepittämistä
Populaarissa kaukopartiokirjallisuudessa – josta pääosa on sotaromaaneja – on ollut usein tarve lisätä niihin tapahtumia ja toimintaa, sillä tavallisen, usein pitkänkin kaukopartioretken tarkka ja autenttinen kuvaaminen olisi helposti tuottanut tylsän matkakertomuksen, joka ei juurikaan olisi kiinnostanut lukijoita. Kustantajien ohjauksessa todellisiinkin tapahtumiin perustuviin kertomuksiin onkin lisätty koukuttavaa ja jännittävää sisältöä niin, että teoksista suuri osa saattaa olla sepitettyä.
Joskus sodan jälkeen kirjoitetuilla kirjoilla on myös viety kunniaa ja syyllistetty täysin perusteettomasti. Jos draaman kaari on edellyttänyt esimerkiksi porukan petturia tai tehtävän suorittamista vaikeuttavaa heikkoa lenkkiä, sellainen on saatettu keksiä, vaikka todellisuudessa kaikki olisikin sujunut aivan toisin. Esimerkkejä tästä ovat mm. Toivo Paavilaisen kuvaaminen huonokuntoiseksi valittajaksi Esa Anttalan kirjassa ”Hopeaa rajan takaa” tai virolaisen Osvald Krivainin leimaaminen petturiksi Pentti H. Tikkasen kirjassa ”Hyppy helvettiin”.
Muutenkaan todellisiinkaan tapahtumiin perustuvia populaareja kaukopartiokirjoja ei tulisi lukea tietokirjoina. Ne edustavat aina kirjoittajansa näkökulmaa, ja laajemmin tarkasteltuna tapahtumat saattavatkin asettua aivan eri valoon. Kirjoissa käydyt keskustelut ovat varmuudella jälkeen päin sepitettyjä, ja mm. osa hahmojen nimistä on muutettu: todellisten henkilöiden tunnistaminen muutettujen nimien takana ei ole helppoa kaukopartioiden toimintaan vain vähän tutustuneille lukijoille. Osa hahmoista saattaa myös olla täysin keksittyjä.
Usein kaukopartiokirjallisuudessa käytetään kerrontaa rikastamaan myös kuvitusta.
Kirjojen kuviin on syytä suhtautua kriittisesti. Joskus käytetyllä kuvituksella ei ole välttämättä mitään tekemistä kerrotun tai edes kaukopartiotoiminnan kanssa, joskus taas kuvitus on kertomuksella kehystetty siten, ettei kuvien taustalla olevista todellisista tapahtumista saa luotettavaa ja oikeaa tietoa. Suureen osaan kaukopartiokirjallisuuden kuvista tuleekin suhtautua kuvituskuvina, ei dokumentteina todellisuudesta.
Uudelle tiedolle on tarvetta edelleen
Aikansa erikoisjoukkotoimintana kaukopartiotoiminta ansaitsee tulla tutkituksi ja kuvatuksi objektiivisesti ja tarkasti. Niin kuin monessa muussakin asiassa Suomen sotiin 1939–1945 liittyen, on kuva kaukopartioista, niiden tehtävistä ja merkityksestä ollut tähän saakka vaillinainen ja subjektiivinen. Kaukopartiotoimintaa ei myöskään aiemmin juurikaan ole liitetty sotilastiedustelun kokonaiskuvaan. Tälle kokonaiskuvalle on kuitenkin tarvetta edelleenkin, sillä nykyisinkin suurin osa tiedustelusta tapahtuu vasta sen jälkeen, kun sen raaka-aine, tieto, on kerätty. Päätöksenteossa tarvittavaa informaatiota siitä tulee vasta keräyksen jälkeisessä analyysiprosessissa.
Panu Moilanen
Kirjoitus perustuu pääasiassa Mikko Porvalin luentoon Vanhan Kirjan Talvessa Jyväskylässä 11.2.2023. Lisäksi on hyödynnetty mm. Toni Monosen väitöskirjaa ”Saadun tiedon muokkaajat – Päämajan tiedustelutoimisto viholliskuvan muokkaajana 1939–1944” ja Lasse Saressalon teosta ”Päämajan kaukopartiot jatkosodassa”. Vastuu mahdollisista virheistä ja epätarkkuuksista on kuitenkin tämän tekstin kirjoittajalla.