Tänään juhlitaan taas uusia ylioppilaita. Kyllä eivät nykyiset ylioppilaat tajua, kuinka helpolla pääsevät verrattuna siihen, kuinka vaikeaa oli meillä veteraaniylioppilailla, kun ennen valkolakkia tavoittelimme.
Ensin se ilmeisin. Kyllä ei ennen tutkintoa hajautettu kolmelle tutkintokerralle, vaan kaikki aineet kirjoitettiin yhdellä kerralla. Hyvähän se nyt on sitten elvistellä yhdellätoista ällällä, kun ne saa kerätä kolmella eri kerralla. Tänään Keskisuomalaisessa joku ylioppilas toteaa, ettei ”hän muistele lämmöllä syksyä jolloin kirjoitti neljä ainetta”. Ihan vaan tiedoksi, että silloin vanhoina hyvinä aikoina meidän kaikkien reppanoiden piti kirjoittaa kerralla vähintään neljä ainetta. Ja aina myös ruotsi. Riippumatta siitä, osasitko sitä eli et.
Eikä muuten kirjoitettu tietokoneella, vaan ihan kynällä. Yleensä useampaan kertaan, sillä lopputulos piti kirjoittaa puhtaaksi mustekynällä. Kyllähän se nykyään on helppoa, kun saa vain tietokoneella näpytellä, ja virheet voi nekin korjata näpyttelemällä. Tai näpytellen, sillä kyllä ei ennen verbistä ulko-olentoa väännetty. Näpytellen piti sanoa, tai meni pisteitä. Monta.
Muutenkaan ei ennen juuri tietokoneita ollut. Oli yksi mikroluokka, jonne kerran viikossa pääsi Pascalia ja WordPerfectiä kokeilemaan. Ja koulun kirjastossa oli yksi tietokone, joka oli kuitenkin aina varattu. Internetiä ei tietenkään sitäkään ollut, vaan kirjastossa käsin kopioitiin esitelmät kolmekymmentä vuotta vanhoista tietosanakirjoista. Ei niitä mikään tekoäly valmiiksi kirjoittanut. Kalvot piirrettiin käsin, ja sitten kerrottiin Ruotsin vallan aikaisista asioista tai yhteyttämisestä.
Lamakin oli. Koulutuksesta ei silloinkaan säästetty, ja lukio oli maksuton. Paitsi että säästettiin ja ei ollut. Itse piti kirjat ja muut tavarat ostaa. Tai vanhempien. Yhtenä vuonna perittiin vielä ”ruokahuoltomaksua” riippumatta siitä, söitkö koulussa mitään. Lukukausimaksuhan se oli, kun Suomi rypi historiansa pahimmassa lamassa. Puolet kaupungin liiketiloista oli realisointikeskuksia, ja kun ne lopettivat, mitään ei tullut tilalle.
Niin, se ruoka. Jos ei kouluruoka maistunut, niin eipä sitä noin vaan kioskilla pistäydytty, kun koulut rakennettiin varmaan ihan tarkoituksella niin kauaksi kioskeista. Siinä sitä sitten syötiin tyytyväisinä ”rieskaa”, jossa saattoi olla mukana puuroa, nakkikeittoa tai vaikka tillilihaa – mitä nyt edelliseltä päivältä oli yli jäänyt. Vegaaneja ei ollut. Kasvissyöjiä kyllä, mutta nekin tykkäsivät pinaattilettujen kanssa italiansalaatista.
Ja ne koulumatkat. Luuletteko, että oli sähköskuutteja, joilla suihkaista kouluun ja sitten jättää ne keskelle tietä ansoiksi muille ihmisille? Ei kyllä ollut. Kävellen tai pyörällä mentiin. Tai hiihdettiin. Mennen tullen oli vastamäki ja -tuuli. Yleensä aina satoi ja oli koleaa. Jos sitten myöhästyit, niin varsinkin englannin opettaja huusi niin, että silmät päässä pyörivät. Niin opettajalla kuin myöhästyjälläkin.
Mutta niin sitä vaan hengissä selvittiin. Nyt voidaan sitten nivelkipujen ohella ärsyyntyä siitä, kuinka nykynuoret turhasta valittavat, liian helpolla kaikesta pääsevät ja varmaan suurimman osan asioista väärin tekevät. Osannevatko enää edes piirakoita rypyttää, kansallispukua ommella tai kannelta soittaa.
Kaikesta huolimatta onnea kaikille valmistuneille. Kyllä se nuoriso teidänkin mielessä pian näyttäisi pilalla olevan.
Panu Moilanen