Pidän sinällään matkustamisesta, mutta en välttämättä pidä kaikesta matkustamiseen liittyvästä organisoimisesta ja muusta huolehtimisesta. Niinpä lähdenkin ihan mielelläni jonkun muun järjestämälle matkalle – mielellään sellaiselle, jonka aikana näkee mahdollisimman paljon. Ennen korona-aikaa kesällä 2019 risteilin tällaisella matkalla alas Reiniä Baselista Amsterdamiin. Itselleni tyypilliseen tapaan otin aika paljon valokuvia ja kirjoittelin myös muistiinpanoja, joita voi sitten vanhana lueskella. Tässä siis pieni matkakertomus kesäisen kuumasta Keski-Euroopasta.
Rein on yksi Euroopan valtasuonista. Se saa alkunsa Sveitsin Alpeilta ja virtaa 1230 kilometrin matkan seitsemän valtion läpi Pohjanmereen. Rein on purjehduskelpoinen Pohjanmereltä aina Baselin yläpuolelle, Rheinfeldeniin. Vapaasta kulkuoikeudesta Reinillä sovittiin ensimmäisen kerran Westfalenin rauhassa vuonna 1648, ja nykyisistä käytännöistä sovittiin Wienin tanssivassa kongressissa vuonna 1815.
Basler Münsterin rakennustyöt aloitettiin 800-luvulla. Kaksoistornien ja laattakaton hallitsema protestanttikirkko on nykyisin Baselin päänähtävyys. Kirkko on kuuluisa ”Tyhmyyden ylistyksestään” tunnetun Erasmus Rotterdamilaisen hautapaikkana. Euroopan unionin korkeakoulujen vaihto-ohjelma ERASMUS on saanut nimensä tämän hollantilaisen renessanssifilosofin, humanistin ja teologin mukaan.
Olin tähän saakka luullut Reinin olevan äärimmäisen saastunut ja veden uimakelvotonta. Niin sitä vain oppii aina uutta. Reinissä voi uida, vaikka esimerkiksi Saksassa sitä usein verrataankin moottoritiellä hölkkäämiseen: joen vaarallisen voimakas virtaus saattaa yllättää kokeneenkin uimarin. Baselissa uiminen on mahdollista erityisillä uima-alueilla joen toisella rannalla vanhan kaupungin kohdalla. Uimiseen suositellaan erityistä uimasäkkiä, jonka avulla Reinin mukana voi ajelehtia pienen matkaa alavirtaan. Tietyin välein on köysiä, jotka helpottavat rantaan pääsyä. Satamissa ja laivaväylillä uiminen on kielletty.
Strasbourg. La Petite France. Ehkä tunnetuin maisema Strasbourgissa. Kaikkein hienointa tässä kaupungissa on kuitenkin minusta se, kuinka kaupunki symboloi yhtenäistä ja yhdistynyttä Eurooppaa. Sadassa vuodessa Strasbourg siirtyi neljästi valtakunnasta toiseen – eikä mitenkään rauhanomaisesti. Nykyisin täällä sijaitsevat Euroopan neuvosto, Euroopan parlamentti ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jotka toivottavasti osaltaan varmistavat, ettei Euroopassa enää koeta sellaisia mielettömyyksiä kuin historiassamme. (Kommentti 27.5.2023 – Tämä toivehan on nyt osoittautunut turhaksi. Kesällä 2019 vielä kukaan ei osannut aavistaa, mitä Ukrainassa tapahtuisi vain reilut pari vuotta myöhemmin.)
Strasbourg. Kovaa työtä. Strasbourgin tuomiokirkon edessä euroja tienasi breikkiryhmä, jonka menoa lähes 40 asteen helle ei haitannut – niin kuin ei myöskään yhden breikkarin noin 30 cm toista jalkaa lyhyempi jalka. Ensi viikolla lämpötilan on ennustettu vielä nousevan niin, että lämpötila varjossa voi kohota lähelle 45 astetta. Strasbourgin kaltaisissa kivikaupungeissa tällainen lämpötila alkaa olla jo lähes sietämätön, sillä 35-40 asteen hellekin on jo melko tukahduttava.
Strasbourg. Sain harrastaa turismia ensimmäiset reilut 30 vuotta melko lailla rauhassa: kaikki paikat olivat yleisesti ottaen aika turvallisia – normaaleja taskuvarkaita ja uhkaavia ripulipöpöjä lukuunottamatta. Viimeisen vuosikymmenen aikana tilanne on valitettavasti muuttunut, lähinnä islamistisen terrorin seurauksena. Strasbourg olisi terroristeille monessa mielessä kiinnostava kohde. Paitsi, että se on varsinkin näin kesäkuukausina täynnä turisteja, niin sillä on myös merkittävä symboliarvo yhtenä Euroopan pääkaupungeista. Siksi Strasbourginkin kaduilla partioi aseistautuneita sotilaita perinteisten polkupyöräpoliisien ohella.
Mannheim. Quadratisch, praktisch, gut. Kuvassa on Mannheimin vesitorni ja sen parterre. Kaupunki ei ole kovin kuuluisa matkailukohde, mutta sen keskustan osoitejärjestelmä on esimerkki äärimmilleen viedystä rationaalisuudesta. Keskusta-alue on jaettu kortteleihin, joita kutsutaan muotonsa mukaisesti kvadraateiksi. Korttelit muodostavat sarakkeita ja rivejä. Riveillä on kirjaintunnukset ja sarakkeilla numerotunnukset. Kortteliin voidaan viitata näiden yhdistelmällä, siis esimerkiksi A5. Kun tähän yhdistetään talon numero, saadaan osoite, siis esim. ”A5, 1”. Osoite on helppo löytää lähtien liikkeelle mistä tahansa korttelista – pitää vain liikkua oikeaan suuntaan aakkosissa ja numeroissa. Käytännöllistä.
Mainz. Theodor-Heuss-Brücke, aiemmin Rheinbrücke, yhdistää toisiinsa Mainzin ja Wiesbadenin. Joet ovat aina olleet strategisesti tehokkaita luonnonesteitä. Rein ei ole tästä poikkeus. Niinpä saksalaiset Normandiaan maihin nousseiden liittoutuneiden joukkojen tieltä perääntyessään tuhosivatkin kaikki Reinin ylittävät sillat – yhtä lukuun ottamatta. Tämä kuvassa oleva silta räjäytettiin 17.3.1945 hieman ennen kuin yhdysvaltalaisjoukot saavuttivat kaupungin. Tuhoamatta jäi Ludendorf-Brücke Remagenissa – ”viimeinen silta yli Reinin”. Silta oli kyllä tarkoitus räjäyttää ja räjähdysainekin oli jo paikoillaan, mutta sytyttimet eivät jostain syystä toimineet. Liittoutuneet saivatkin sillan haltuunsa täysin ehjänä, mikä nopeutti huomattavasti etenemistä Saksan alueelle. Joidenkin arvioiden mukaan Remagenin sillan säilyminen ehjänä säästi Saksan ja Euroopan myös atomipommin käytöltä.
Rüdesheim am Rhein on yksi Reinin tunnetuimmista pysähdyspaikoista, vaikka siellä on vain alle 10 000 asukasta. Sen tunnetuin katu on noin kahden metrin levyinen ja 144 metrin pituinen Drosselgasse, jonka varrella sijaitsevissa ravintoloissa on yhteensä 4000 asiakaspaikkaa. Vuosittain kadun ravintoloissa käy noin kolme miljoonaa asiakasta – siis melkein 10 000 päivässä. Katu mainitaan ensimmäisen kerran 1400-luvun asiakirjoissa, ja 1700-luvulla siitä oli tullut viinitupien katu. Kadun rakennukset tuhoutuivat lähes kokonaan liittoutuneiden pommituksissa 25.11.1944, mutta katu jälleenrakennettiin 1950-luvulla. Jälleenrakennuksen jälkeen kadun ravintoloissa alettiin myydä myös olutta.
Reininlaakson keskiosa, ”Romanttinen Rein” on 61 kilometrin osuus Rüdesheimista Koblenziin. Rein virtaa osuudella maan kohoamisen seurauksena muodostuneessa rotkolaaksossa, jossa jyrkänteet kohoavat jopa yli 100 metrin korkeuteen Reinin pinnasta. Osuudella on yli 40 keskiaikaista linnaa ja Reinin kapein kohta kuuluisan Loreleyn kallion kohdalla. Osuus kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.
Koblenzin kaupungin tunnus on ilkikurinen pojankoltiainen, ”Schängel”. Nimitys on peräisin Koblenzin ranskalaisajalta (1794-1814), ja tarkoittaa saksalaisen naisen ranskalaisen (sotilaan) kanssa saamaa lasta. Ranskalaisten kanssa saatujen poikien yleisin nimi oli ”Jean”, joka kuitenkin sopi huonosti koblenzilaisten suuhun. ”Jean” vääntyikin muotoon ”Schang”, ja ”Schängel” on siitä diminutiivimuoto.
Ranskalaisten kanssa saatuihin lapsiin suhtauduttiin melko kielteisesti ja heitä syrjittiin. Lapset protestoivat epäreiluna kokemaansa kohtelua erilaisilla kolttosilla. Schängeleitä ja heidän kolttosiaan muistetaan vuonna 1941 valmistuneella Schängel-suihkulähteellä, joka tekee kolttosen joka kolmas minuutti sylkemällä ohikulkijan päälle.
Deutsches Eck, kohta, jossa Mosel ja Rein yhtyvät ja jatkavat yhtenä virtana kohti Pohjanmerta. Jokien yhtymäkohdassa oli aiemmin delta, jonka tilalle rakennettiin 1800-luvulla keinotekoinen niemi, jolle pystytettiin 1897 massiivinen keisari Vilhelm I:stä esittävä ratsastajapatsas, jolla kunnioitettiin Vilhelmin roolia Saksan yhdistäjänä.
Toisen maailmansodan loppuvaiheessa amerikkalaisjoukot ampuivat ratsastajapatsasta tykistökranaatilla, ja se romahti Reiniin. Seuraavan yön aikana pääosa 61 tonnin painoisesta patsaasta katosi, ja siitä jäi jäljelle vain Vilhemin pää, joka on nykyisin taidemuseossa Koblenzissa. Katoamisen syynä oli todennäköisesti se, että patsas oli valmistettu kuparista, joka oli arvokas raaka-aine. Epäselväksi jäi, miten valtava metallimäärä oli saatu kuljetettua pois niin nopeasti – varsinkin, kun kaikki liikenneinfrastruktuuri ympärillä oli tuhoutunut.
Alkuperäistä patsasta ei koskaan löydetty. Itä-Saksan kansannousun tukahduttamisen jälkeen vuonna 1953 jäljelle jääneelle jalustalla pystytettiin suuri Saksan lippu symboloimaan Saksan yhtenäisyyttä ja muistuttamaan Saksan liittotasavallan perustuslain tavoitteesta, että on olemassa vain yksi yhtenäinen Saksa, jota kohti tuli pyrkiä.
Saksojen yhdistyttyä alkoi keskustelu siitä, pitäisikö jalustalle palauttaa alkuperäinen ratsastajapatsas. Pitkän ja kiihkeän kiistelyn jälkeen uusi pronssivalos ratsastajapatsaasta asetettiin jalustalle 2.9.1993. Nykyisin patsas on Koblenzin tunnetuin nähtävyys, eikä sen asemaa kyseenalaista enää kukaan. Kuva on otettu Ehrenbreitsteinin linnoituksesta.
Kölnin tuomiokirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1248, ja ensimmäinen rakennusvaihe, kirkon kuoriosa, saatiin valmiiksi 1322. Rakennustöitä jatkettiin vaihtelevalla vauhdilla vuoteen 1528, jolloin rakennustyöt keskeytyivät lähes 300 vuodeksi. Niitä jatkettiin taas vuonna 1823, ja vuonna 1880 vietettiin valmiin kirkon vihkijäisiä – rakennustyöt valmistuivat kuitenkin lopullisesti vasta vuonna 1902.
Kirkko sai olla ilman rakennustelineitä kuitenkin vain neljä vuotta, sillä 1906 kirkon vanhimpia osia alettiin korjata. Tämän jälkeen jossain tuomiokirkon osassa on koko ajan ollut menossa jokin korjaustyö, joka on vaatinut rakennustelineiden pystyttämistä. Kölniläiset ovatkin vakuuttuneita, että sinä päivänä, kun Kölnin tuomiokirkko lopullisesti valmistuu, tulee maailmanloppu.
Toisesta maailmansodasta kirkko selvisi suhteellisen vähin vaurioin ottaen huomioon sen, että itse Kölnin kaupungista tuhoutui 90-95 %. Yhtenä syynä kirkon säilymiseen oli se, että liittoutuneiden lentokoneet käyttivät kirkon kaksoistorneja suunnistukseen, mistä johtuen ne oli tarpeen pitää pystyssä. Myös monet kirkon rakenneratkaisut vaikuttivat siihen, etteivät kirkkoon osuneet noin 70 pommia aiheuttaneet sen tuhoutumista. Viimeiset sodan aiheuttamat vahingot saatiin korjattua vuonna 2005.
Kallendresser on Kölnin seudun murretta ja tarkoittaa henkilöä, joka tekee asiansa avonaiseen sadevesiviemäriin. Heitä esittäviä patsaita oli kölniläistalojen seinissä jo keskiajalla, ja yksi tällainen patsas on nykyisin nähtävissä Alter Marktilla. Patsaiden alkuperäisenä tarkoituksena on ilmeisesti ollut ilmaista pystyttäjänsä mielipide kulloisestakin eliitistä: virallisesta tai itse itsensä sellaiseksi kohottaneesta.
Auringonlasku Reinillä juuri silloin, kun saavuimme Saksasta Alankomaihin. Yksi hienoimpia asioita nykyisessä Schengen-Euroopassa on se, että valtion vaihtumisen huomaa oikeastaan vain siitä, että matkapuhelinoperaattori ilmoittaa siitä – ja ETA-alueella tälläkään ilmoituksella ei ole mitään merkitystä. Muistan vieläkin, kuinka hienolta rajattomassa Euroopassa matkustaminen tuntui harjoittelu- ja vaihto-opiskeluaikanani 1990-luvun lopussa. Toivotaan, että tämä vapaus voidaan säilyttää.
Alankomaissa on sanonta, joka suoraan käännettynä kuuluu ”Kuolema tai gladiolus”. Se tarkoittaa tuplaa tai kuittia, kaikkea tai ei mitään. Nijmegenissä gladioluksilla on erityinen merkitys.
Kaupungissa on vuodesta 1909 alkaen järjestetty maailman suurinta marssitapahtumaa, Nijmegenin marssia. Se on alun perin ollut sotilaille tarkoitettu kuntotempaus, mutta nykyisin marssiin voi osallistua kuka tahansa. Osanottajat marssivat päivittäin 30, 40 tai 50 kilometriä, ja marssin suorittaneet saavat Alankomaiden kuningaskunnan virallisen kunniamerkin, Vierdaagse-ristin.
Kun nelipäiväinen marssi päättyy, yksi Nijmegenin kaduista nimetään uudelleen yhden päivän ajaksi: St. Annastraatista tulee Via Gladiola. Marssi päättyy tälle kadulle, ja koko marssin suorittaneet toivotetaan sillä tervetulleiksi kaupunkiin todellisina sankareina. Perinteenä on, että yleisö jakaa kadulle saapuville marssijoille gladioluksia.
Yksi Rembrandtin tunnetuimmista maalauksista on nimellä Yövartio (De Nachwacht) tunnettu teos, joka kuvaa Amsterdamin kaartilaisia, joiden tehtävänä oli suojella kaupunkia espanjalaisilta. Seurue on lähdössä liikkeelle kapteeni Frans Banning Cocqin ja hänen luutnanttinsa Willem van Ruytenburchin johtamana. Teos on esillä Rijksmuseumissa Amsterdamissa.
Maalauksen maineen taustalla on kolme tekijää: sen valtava koko (363 × 437 cm), valon ja varjon vaikuttava käyttö sekä liikkeen ilmentäminen perinteisesti staattisessa sotilaallisessa muotokuvassa. Lähes koko historiansa ajan maalaus oli tumman lakan peitossa, joka sai sen virheellisesti näyttämään siltä kuin kyse olisi yökohtauksesta, ja niin maalaus sai nimen, jolla se nykyisin yleisesti tunnetaan. Lakka poistettiin vasta 1940-luvulla.
Tällä hetkellä Yövartio-teosta kunnostetaan jälleen. Kunnostus alkoi maanantaina 8.7.2019, ja se tapahtuu siten, että teos on museossa normaalilla paikallaan suuressa lasikuutiossa, jonka sisällä työ tapahtuu. Ensimmäiset kymmenen kuukautta teosta analysoidaan tietokoneella ja siitä luodaan tarkka digitaalinen malli. Kuvassa näkyy, kuinka lukulaite lukee teosta lasikuution sisällä.
Amsterdam on tunnettu kanavistaan. UNESCOn maailmanperintökohteeksi listattu ja postikorteista tuttu maalauksellinen kanavakehä on Amsterdamin kauneinta aluetta. Kanavat Singel, Herengracht, Keizersgracht ja Prinsengracht kiertävät kaupungin ydinkeskustaa hevosenkengän muodossa muodostaen kehän, jota kutsutaan hollanniksi nimellä Grachtengordel.
Kuvassa on Leidsegracht, joka yhdistää nämä pääkanavat toisiinsa lähellä Vondelparkia. Gracht sanana tulee verbistä ”kaivaa” (graven), ja se on kanava, jonka molemmilla puolilla on yksisuuntainen katu, jota reunustavat yhteen rakennetut talot.
Amsterdamin liikenteen kuninkaallisia ovat pyöräilijät. Amsterdamilaisia on vajaa 900 000 ja polkupyöriä vähintään saman verran. Polkupyörillä on lähtökohtaisesti aina lakiin perustuva tai itse määritelty etuajo-oikeus, ja erityisesti jalankulkijoiden on syytä varoa niitä.
Pyörällä voidaan kuljettaa melkein mitä tahansa ja pyöräillessä voi tehdä melkein mitä tahansa lukemisesta hiusten laittamiseen. Kypärää kaupunkipyöräilyssä ei käytetä, vaan se laitetaan päähän vain, jos lähdetään esim. maantiepyörälenkille. Kuvassa on yksi Amsterdamin päärautatieaseman pyöräparkeista.
Tämänkertainen reissu alkaa olla lopuillaan. Olen matkustanut viiden koon taktiikalla: mukana ovat kulkeneet kartta, kiikari, kalenteri, kamera ja kännykkä. Viimeksi mainittu puuttuu tästä kuvasta, sillä kuva on otettu kännykällä. Kartta oli tällä kertaa hieman erilainen kuin normaalisti: kun matkaa tehtiin pääasiassa laivalla, minulla oli mukana paperinen Euroopan vesireittien kartta. Se osoittautuikin monessa suhteessa esimerkiksi kännykän karttoja paremmaksi: kännykän karttoihin merkityt tiet vain häiritsivät.
Matka on tehty, kuvat otettu ja tekstit kirjoitettu kesällä 2019.
Panu Moilanen