Olen viime aikoina kuunnellut Laila Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjaa. Monet taas kertovat lukeneensa Kalle Päätalon massiivisen Iijoki-sarjan. Mikä meidät saa tarttumaan näihin vanhempiemme ja isovanhempiemme maailmaa kuvaaviin kirjoihin? Keski-ikäkö meitä kutsuu Iijoen törmään tai Lehmusten kaupungin kaduille?
Antikvariaattien mukaan korona-aikana ja osittain sen jälkeenkin on kysytty aiempaa selvästi enemmän klassikoita. Antti Majanderi kirjoittaa asiasta Helsingin Sanomissa vapunaattona julkaistussa kolumnissaan. Uutta nostetta saaneina klassikoina nostetaan esille mm. Hemingwayn teokset, Thomas Mannin tuotanto ja erityisesti Hermann Hessen Lasihelmipeli. Myös tietokirjallisuutta kysytään kolumnin mukaan antikvariaateista aiempaa enemmän, koska painosmäärien pienemisen vuoksi tietokirjojen saatavuus kirjakaupoista on melko lyhytaikaista.
Yksi ilmiö on myös kotimaisten, ehkä hieman kevyempien klassikoiden renessanssi. Yksi jos toinenkin raportoi lukeneensa Kalle Päätalon 26 teoksen ja 17 000 sivun Iijoki-sarjan, jonka luku-urakasta ja sitä seuranneesta ikään kuin pyhiinvaelluksen kaltaisesta Taivalkosken matkastaan Ilkka Kuosmanen kertoo Keskisuomalaisessa niin ikään vapunaattona.
Meidän perheessämme Iijoki-sarjaa ovat lukeneet vanhempani, ja sillä on maine kirjallisuutena, jossa saatetaan hyvinkin odottaa bussia yli sata sivua. Siksi en itse olekaan vielä Iijoki-sarjaan tarttunut, vaan olen valinnut kevyemmäksi kotimaiseksi klassikoksi Laila Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan. Siinä on vain seitsemän osaa ja noin 3 000 sivua.
Usein käydään keskustelua siitä, onko kirjan kuunteleminen äänikirjana yhtä arvokas tapa nauttia kirjallisuudesta kuin itse lukeminen. Itse sekä luen kirjoja että kuuntelen äänikirjoja, mutta Hirvisaaren kirjojen tapauksessa kirjojen kuunteleminen on ehdottomasti parempi vaihtoehto. Ostin pari kesää sitten Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan ensimmäiset osat kirpputorilta, mutten sitten innostunutkaan lukemaan niitä. Kirjat äänikirjoiksi lukeneen ääninäyttelijäkonkari Erja Manton ääni sopii lukemaan Hirvisaaren kirjoja aivan täydellisesti, ja Manton lukemana ne ovatkin vieneet myös minut mukanaan.
Laila Hirvisaaren kirjailijaura alkoi nimenomaan Lappeenranta-sarjasta. Kun sarjan ensimmäinen osa julkaistiin yli 50 vuotta sitten vuonna 1972, Hirvisaari oli vielä nimeltään Laila Hietamies, sillä hän oli naimisissa Heikki Hietamiehen kanssa. Hirvisaaren kirjailijauran alkua varjostivat epäilyt: Heikki Hietamies oli tuohon aikaan valtakunnallisestikin jo melko kuuluisa, ja pahojen kielten mukaan hänen vaimonsa halusi vain hyötyä tuosta maineesta – epäilivätpä jotkut myös sitä, oliko Hirvisaari edes itse kirjoittanut Lehmusten kaupunkia.
Lappeenranta-sarja kertoo nimensä mukaisesti Lappeenrannasta, jonka nimeä kirjoissa ei kuitenkaan jostain syystä koskaan mainita, vaan kaupungista puhutaan aina ”Lehmusten kaupunkina”. Sarja alkaa vuodesta 1929, ja se kuvaa kaupunkiin alun perin 1800-luvun lopussa perustetun Ratsuväkiprikaatin ja muun kaupungin rinnakkaiseloa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa esitellään monia koko seitsenosaisen sarjan läpi mukana kulkevia hahmoja, mm. nuori myyjätär Ilona Hirvisaari, ratsuväen luutnantti Veikko Vehmas, yhteen kaupungin mahtavimmista porvarisperheistä kuuluva Liisa Parmala ja tuolloin rakuunana varusmiespalvelustaan suorittanut, Antreasta kotoisin oleva Tauno Tukeva.
Olen nyt kuunnellut Lappeenranta-sarjan ensimmäiset kolme osaa. Lehmusten kaupunki -nimisessä osassa sarja vasta hiljalleen käynnistyy: 1920-luvun varuskunta- ja kaupunkielämän kuvaaminen on melko verkkaista, ja kustantajan takakansitekstin maalailu siitä, kuinka ”romaanin antia on kaksikymmenlukulaisen pikkukaupungin idyllissä tapahtuva vuodenaikojen sävyttämä elämänmeno” pitää paikkansa – hyvässä ja pahassa, sillä täytyy myöntää, että ainakin itseäni tämä idylli ainakin ajoittain myös hieman unetti.
Toinen osa on nimeltään ”Unohduksen lumet”, ja se kuvaa talvisodan aikaa. Se on ainakin minun mielestäni ensimmäistä osaa selvästi kiinnostavampi, ja sen myötä sarja pääsee ikään kuin vauhtiin. Syynä tähän on varmaan se, että sota on aina kiinnostanut minua yhteiskunnallisena ilmiönä – ei siis ensisijaisesti sotatoimina, sinisinä ja punaisina nuolina kartalla tai jonkin joukon sotapolkuna. Hirvisaaren kirjoissa kuvataan kyllä jonkin verran varsinaisia sotatoimiakin, mutta kirjojen painopiste on selvästi kotirintamalla ja siellä koetussa. Tämä oli viisikymmentä vuotta sitten Unohduksen lumien ilmestyessä uusi ja poikkeava näkökulma. Historian tutkimukseen vastaava näkökulma on voimallisemmin tullut vasta 2000-luvulla ns. uuden sotahistorian myötä.
Unohduksen lumet loppuu talvisodan päättymiseen, ja sitä seuraava teos on ”Kukkivat kummut”, jossa teemana on rauhaan palaaminen. Osa sarjan hahmoista on kuollut sodassa ja sodan aikana, ja mm. Tukevat ovat joutuneet Antreasta evakoiksi. Maailmalla edelleen raivoavasta sodasta huolimatta kirjassa uskotaan kuitenkin tulevaan ja jälleenrakennetaan – onhan juuri selvitty sodasta. Kirjan hahmot eivät todellisten aikalaistensa tapaan tietenkään tiedä, että uusi sota on tulossa, ja että kirjan kuvaamaa aikaa kutsuttaisiin myöhemmin välirauhan ajaksi.
Kukkivat kummut päättyy dramaattisesti kesään 1941. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on alkamassa, ja Vehmas ja Tukevakin on komennettu valmiiksi uudelle rajalle Suomen hyökkäystä varten. Parmala on kaksi sydänkohtausta saatuaan sairaalassa. Marjushka päättää perua lähtönsä Helsinkiin ja valmistautuu hänkin lähtemään rintamalle. Ilona on viimeisillään raskaana, ja Liisa aloittelee yhteiseloaan tuomari Kankaan kanssa.
Moni asia jäi siis avoimeksi, ja Laila Hirvisaari piti lukijoitaan jännityksessä neljännesvuosisadan, sillä Kukkivien kumpujen jälkeinen sarjan osa, ”Syksyksi kotiin” ilmestyi vasta vuonna 2001. Minä sen sijaan pääsen sen kimppuun kuitenkin heti suoraan Kukkivien kumpujen jälkeen.
Mikä sitten vetää yhä uusia, nuorempia sukupolvia suomalaista arkea ja lähihistoriaa kuvaavan kirjallisuuden pariin? Onko se halu ymmärtää omien vanhempien ja isovanhempien kokemuksia tai Suomen historian muovaamaa suomalaista kansanluonnetta? Onko se halu tietyllä tavata palata menneisyyteen, joka monesti esitetään eräänlaisena puhtoisena onnen aikana? Vai onko kyse siitä, että pitkiä historiallisia kaaria kuvaavien kirjasarjojen avulla halutaan hallita omaa hektistä arkea, leppoistaa elämää ja löytää ikään kuin oma, rauhoittava soppi, jonne voi pistäytyä arjen keskellä?
Omalta osaltani kaksi syytä nousee yli muiden. Itselleni lähtö Lappeenrantaan Hirvisaaren ja Manton mukana on tällä hetkellä eräänlaista positiivista eskapismia. Lehmusten kaupunki ja sen ihmiset kuvattuna lukijan ilmeikkäällä ja rauhoittavalla äänellä ovat hyvää vastapainoa maailmalle, jossa tuntuisi liian usein olevan kiire.
Lisäksi – kuten aiemmin jo totesin – Lappeenranta-sarjassa kuvattu, poikkeuksellisissa oloissa eletty arki on aina kiinnostanut minua. Tämän seurauksena kuuntelenkin Lappeenranta-sarjaa usein ikään kuin hypertekstuaalisesti – kun törmään johonkin minua kiinnostavaan asiaan, saatan keskeyttää kuuntelun ja lukea asiasta lisää. Hirvisaaren kirjojen innostamana olenkin tutustunut tarkemmin mm. vikellykseen, Lappeenrannan kylpylaitoksen radioaktiiviseen veteen ja ortodoksiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen.
Minulla ei henkilökohtaisesti ole kovin vahvaa sidettä Lappeenrantaan. Vanhempani kuitenkin asuivat siellä jonkin aikaa, joten tunnen kaupunkia hieman. Olen kuljeskellut kaupungin keskustassa, Rakuunamäellä ja Linnoituksessa sekä purjehtinut Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin, joka myös on yksi sarjan tapahtumapaikoista.
Kirjoja kuunnellessani osaankin kuvitella tapahtumia ikään kuin aitoihin maisemiin – tosin osaisin varmasti kuvitella ne myös vähän vähemmän aitoihin maisemiin, jos Lappeenranta ei olisikaan minulle tuttu. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että ensi kesänä lähden kesäretkelle Lehmusten kaupunkiin – ja katsastan samalla Imatrankosken, jonka kuohuja en ole koskaan nähnyt. Ehkä nämä suunnitelmat ovat merkki alkavasta keski-ikäisyydestä – siitä samasta keski-ikäisyydestä, joka kutsuu meitä Iijoelle ja Lehmusten kaupunkiin.